Totuus on se, että Suomen metsäluonnon tila on surkea. Se on niin surkea, etteivät enää edes suojelualueille tähdätyt retket lohduta. Suojelualueet ovat niin pieniä ja hajallaan, että metsälajien yleinen hupeneminen ulottuu myös niihin. On ollut hätkähdyttävää havaita, miten tutuissa retkikohteissamme linnut ovat vähentyneet verrattuna siihen, miten niitä näki ja kuuli 1990-luvun vuosina.
Suomen metsistä on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon, että on vaikea tuoda keskusteluun mitään uutta. Kaikki tuntuu vanhan toistolta, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaan toistavani itse itseäni, iskee väsymys.
Pahinta asiassa on se, että vaikka keskustelua on käyty jo vuosikymmeniä, yksipuolinen ja lyhytnäköinen talousajattelu jyrää edelleen. Yhä edelleen puhutaan röyhkeästi ”Suomen edusta” silloin, kun ajetaan pelkkää selluteollisuuden etua.
Kun maa- ja metsätalousvaliokunta tyrmäsi kansalaisaloitteen, jossa esitettiin avohakkuista luopumista valtion metsissä, valiokunnan puheenjohtaja Anne Kalmari hehkutti, kuinka tämä oli ”iloinen päivä” ja valiokunta näin ”pelasti” Suomen metsät. Hän selitti ilmeisesti mielestään asiantuntevasti, että esimerkiksi metsolle, liito-oravalle ja puolukalle avohakkuut sopivat.
Kalmarin mukaan ”monelle avohakkuu näyttää vuoden, kaksikin vuotta, rumalta silmään”, mutta sitten tilanne on jo toinen. Hän vertasi metsän avohakkuita katutöihin. Molemmat siis ovat tarpeellisia, vaikka vähän aikaa näkymät ovatkin ikäviä.
Lopuksi Kalmari antoi avohakkuita murehtiville neuvon: ”Laajennetaan sitä reviiriä ja kävellään, sieltä löytyy uusia alueita.”
Näin alentuvaisesti suhtaudutaan Suomen metsäluonnon tilasta huolestuneisiin kansalaisiin. Näin tökerösti puhuu ihminen, joka on päättämässä Suomen metsäasioista.
Tässä ei tosiaan ole mitään uutta. Kalmari kuuluu Keskustaan, ja Keskusta päättää Suomen metsäasioista, on aina päättänyt, kuten viimeksi hallituksen taksonomiajupakassa nähtiin. Yhdessä MTK:n ja Metsäteollisuuden kanssa Keskusta on tehnyt Suomen metsistä pelkkää puumassaa sekä ajatuksen että käytännön tasolla. Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä on tässä niin etevä, että hän saa hoitaa pestiään jo toista kautta.
Totta kai Keskusta päättää myös Metsähallituksen toiminnasta, ja siksi Metsähallitus voi edelleen, 2020-luvulla, hakata sileäksi arvokkaita luonnonmetsiä etelästä pohjoiseen. Ei ole mikään ongelma, että valtion laitos tietoisesti hävittää uhanalaisten lajien populaatioita ja tekee luonnon monimuotoisuudelle peruuttamatonta tuhoa.
Keskustalaista hyödyntämisideologiaa kannattaville ei riitä edes se, että luontoa köyhdytetään ja metsät on hakattu rumiksi, yksipuolisiksi ja kulkukelvottomiksi, kansalaisten pitää olla siitä myös nöyrän kiitollisia. Jos metsätaloustoimia kehtaa kritisoida, on asiantuntematon, subjektiivinen ja kiihkoileva ääripään edustaja. Silloin Anne Kalmarin kaltaiset ihmiset, jotka työkseen saavat mainostaa metsäteollisuuden etuja, avaavat suunsa ja lausuvat mielestään viisauden sanoja.
Metsien suojelu maksaa, meille tyhmille kansalaisille kerrotaan. Parempi pistää verorahoja metsäautoteiden rakentamiseen, taimikonhoitotöihin, kunnostusojituksiin, metsälannoituksiin ja turvetuotannon tukemiseen. Sillä tavalla sitä ilmastoakin hoidetaan.
Lähiluontoa Kainuussa. Rajanaapurimme metsänhoitoa jokivarressa vuonna 2021.
Näitä samoja asioita pyöritellään loputtomiin. Puhutaan, puhutaan ja puhutaan. Ja samalla monitoimikoneet rymistävät ja rouskuttavat, luonnolle arvokasta metsää kaatuu, uudet avohakkuut repeävät entisten viereen.
Tätä kaikkea on jatkunut niin kauan kuin muistan, ja olen kohta 60-vuotias. Väsyttää. Olen miettinyt, että itsesuojelun vuoksi minun kannattaisi lopettaa metsäkeskustelujen seuraaminen ja metsäaiheista kirjoittaminen. Vaikka ei sekään oikein riitä. Pitäisi myös laittaa laput silmille, kun lähtee ulkoilemaan. Ei ympärillä oleva maisema ole metsää, se on metsäteollisuusaluetta.
Totuus on se, että Suomen metsäluonnon tila on surkea. Se on niin surkea, etteivät enää edes suojelualueille tähdätyt retket lohduta. Suojelualueet ovat niin pieniä ja hajallaan, että metsälajien yleinen hupeneminen ulottuu myös niihin. On ollut hätkähdyttävää havaita, miten tutuissa retkikohteissamme linnut ovat vähentyneet verrattuna siihen, miten niitä näki ja kuuli 1990-luvun vuosina.
Nykyinen Kainuun metsien hiljaisuus tuntuu melkein kammottavalta. Sitä on liikaa, siitä puuttuvat luonnon omat äänet, sitä on väärinä vuodenaikoina, väärinä hetkinä – se ei ole enää luonnollista. Hiljaisuus on ihmisen aiheuttamaa ja kertoo elämän hiipumisesta. Se pitäisi kuulla luonnon hätähuutona.
Kaunista mutta hiljaista.