Kun katselee ja lukee tänä syksynä ilmestynyttä Petri Keto-Tokoin ja Juha Siitosen kirjaa Puiden asukkaat – Suomen puiden seuralaislajit (Gaudeamus) tulee vakuuttuneeksi siitä, miten jokaisella puulajilla on korvaamaton merkityksensä Suomen luonnossa. Eikä vain puulajeilla vaan myös puiden eri ikävaiheilla ja lopulta myös kuolleella puulla. Luonto ei tunne sellaista vanhaa metsänhoidollista käsitettä kuin ”roskapuu”.

Liki 500-sivuisen kirjan tekeminen on epäilemättä ollut hirmuinen urakka. Tietoa siinä on valtavasti, eikä vastaavaa teosta olekaan aiemmin julkaistu. Molemmat tekijät ovat koulutukseltaan metsänhoitajia, ja he ovat jo pitkään seuranneet Suomen metsiin liittyviä ilmiöitä. Keto-Tokoi toimii metsäekologian lehtorina ja Juha Siitonen Luonnonvarakeskuksen tutkijana.

Muhkean tietomääränsä lisäksi Puiden asukkaat on hienosti kuvitettu, kaunis kirja. Ulkoasusta on vastannut metsäkuvistaan tunnettu Ritva Kovalainen. Metsäluonnosta kiinnostuneelle teos onkin aivan ehdoton hankinta, mutta olisi tietysti toivottavaa, että myös metsän taloudellisia arvoja painottavat tutustuisivat siihen ja yrittäisivät sen myötä laajentaa näkemystään.

Kirjan viimeisessä osassa pohditaan, kuinka voitaisiin turvata puiden asukkaiden elämä – ja tästä teemasta siirrynkin yhteen kirjaimellisesti päivänpolttavaan aiheeseen. Keto-Tokoi ja Siitonen toteavat metsätalouden olevan suurin vaaratekijä uhanalaisille puiden asukkaille. Teollisuuden ainespuun hakkuumäärät kasvavat, ja sen myötä luonnon monimuotoisuuteen kohdistuu yhä enemmän uhkia. Yksi uhkista liittyy niin sanottuun biotalouteen.

Keto-Tokoi ja Siitonen kirjoittavat: ”Energiapuun käytön lisääntyessä myös aiemmin metsään jääneelle puuraaka-aineelle, kuten pieniläpimittaiselle harvennuspuulle, hakkutähteille, kannoille, taloudellisesti vähäarvoisille puulajeille ja kuolleille puille, on muodostunut markkinahinta ja niitä korjataan metsistä yhä enemmän. Samanaikaisesti talousmetsien luonnonhoidon laatu on heikentynyt. Kasvava biotalous ajaa yhä ahtaammalle suuren joukon lajeja, jotka ovat riippuvaisia vanhoista elävistä puista ja kuolleista puista.”

 

Miten surullisen totta. Kotipaikkakunnallamme Kuhmossa olemme taas viime päivinä katselleet Metsähallituksen energiapuupinoja: järkyttävät määrät haapoja, satojen metrien pituisia pinoja, röykkiöittäin runkoja…

Kainuun karuissa havumetsissä haapoja ei kasva ylenpalttisesti, ja on kaikkien tiedossa, miten arvokkaita haavat ovat niin kololintujen pesäpuina kuin muutenkin metsäluonnon monimuotoisuuden turvaajina. Nyt niitä kuitenkin kerätään kaikkialta mistä suinkin saadaan ja viedään kasoihin odottamaan lämpölaitoksille vientiä.

Metsähallituksen Ympäristöoppaan ohjeistuksen mukaan säästöpuiksi jätetään havupuuvaltaisissa metsissä rinnankorkeudeltaan yli 40 cm läpimittaiset haavat. Haapojen on siis oltava todella järeitä ennen kuin ne säästetään. Kun energiapuiden korjuu on paisunut näin valtaviin mittoihin, alkaa olla selvä, että yhä harvempi haapa ehtii nämä armon mitat saavuttaa. Tulevaisuudessa metsissä on entistä vähemmän linnuille kolopuita, entistä vähemmän sammalille, jäkälille, kovakuoriaisille ja muille selkärangattomille elintärkeitä isoja haapoja. Ne kun on ”ajoissa” hakattu ja viety pois. Aivan kuin niistä ei olisi huutava pula jo nyt.

Palataan vielä alussa mainittuun ”roskapuun” käsitteeseen. Monen vuosikymmenen ajan haapa oli metsätaloudessa ”roskapuu” – mikä kuvastaa hyvin suomalaisen metsänhoidon heikkoa ekologista ymmärrystä. Haapoja tapettiin kuivattamalla puut pystyyn. Metodit olivat taskuttaminen (myrkyttäminen) ja kaulaaminen (rungon kuoriminen). Metsähallitus teki tätä luonnon hävitystyötä järjestelmällisesti, ja kaulattuja haapoja näimme vielä 1990-luvulla.

Enää ei puhuta roskapuista vaan energiapuista. Luonnon kannalta haapojen, raitojen ja muiden lehtipuiden muuttuminen roskapuista energiapuiksi merkitsee kuitenkin jopa vielä tuhoisampaa kehitystä.

Silloin kun haapoja taskutettiin tai kaulattiin, puut sentään jäivät metsään lahopuiksi ja toimivat samalla hiilivarastoina. Nyt luonnolle ei jätetä enää mitään: rungot kiikutetaan pinoihin ja lämpölaitoksissa hiilet hujautetaan taivaan tuuliin.

Ja tuhotöissä innokkaana häärää Suomen valtion Metsähallitus. Koska tämä ”vastuullisuuttaan” ja ”ilmastoviisauttaan” mainostava laitos lopettaisi edes räikeimmät ja törkeimmät rikoksensa luontoa vastaan? Koska valtion itsensä harjoittama luontokadon piittaamaton kiihdyttäminen aletaan nähdä muuna kuin metsien ”monikäyttönä?”

 

 

biotalousenergiapuuhaapaJuha SiitonenkirjametsähallitusmetsänhoitometsätalousPetri Keto-TokoiPuiden asukkaatritva kovalainenroskapuusäästöpuut

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!