Lämpimät lauteet. Mänty ei rätise tulipesässä, mutta löylyt on siitä huolimatta yllättävän lempeät. Viikon päivät olen lähes joka ilta heittänyt vettä kiukaalle ensimmäisessä omassa saunassa mutta tuntuu, että ehdin pysähtyä vasta nyt sen tosiasian eteen, missä tätä nykyä olen.

Ja siitä mihin kiire loppuu, alkaa ihminen.

Rovaniemeltä Lahteen on mennyt muutaman kerran ajaessa noin 10 tuntia suuntaansa. Taukoja on harvemmin kuin ajoporolla, mutta on kuitenkin. Tällä viimeisimmällä kerralla oli mukana materian näkökulmasta koko elämä. Mukana kulki myös vaikea päätös ajaa nelostietä etelään, kohti uutta kotia. Ja se päätös tuntui voimakkaana ravisteluna rinnassa.

Jätin sellaisia ihmisiä pitkän matkan taakse, joita en muualta löytäisi. Sellaisen, jonka kanssa seitsemän tunnin keskustelu tuntui hetkeltä. Opettajia, jotka tervehtivät aina epävirallisesti. Ystäviä, jotka halasivat lähdön hetkellä pitkään – kahdesti. Lukemattomia ihmisiä, jotka kuljettivat mukanaan ja tekivät niin paljon sen eteen, että viihtyisin. Unohtelen paljon asioita, mutta näitä en unohda. Lupaan.

Ja sen luonnon, jota ei Suomessa ole toisaalla. Oli onni, ettei tykkyä kertynyt tänä vuonna viimevuotista määrää sillä lähtö tuntui senkin vuoksi helpommalta. Minulle rakkain Lappi on hämärtyvä, autio ja tyyni tykkymaisema. Mutta myös sellainen, jossa kesäilta jatkuu valoisaan yöhön karaistuneilla pitkoksilla kulkiessa.

En koskaan halunnut Lapista pois. Oli vain syitä olla toisaalla. Eikä päätös lähteä tuntunut väärältä, ainoastaan vaikealta. ”No, jääkö Lappi ihmiseen?” kysyi ystäväni hetki ennen, kuin käveli tyhjäksi käyneestä kodistani ulos. ”Kyllä se jää”, vastasin nieleskellen.