Uskallan väittää, että Suomen kauneimmat luontokuvat otetaan aikana, jolloin suurin osa väestöstä nukkuu. Tästä johtuen ahkerimpia luontokuvaajia yhdistää ainakin yksi asia: ympärivuotinen krooninen unettomuus.

Matkat, jotka teen luontokuvauskärki edellä, ovat aina kaikista raskaimpia erityisesti kesäaikaan. Viimeisin pidempiaikainen matka on kahden viikon takaa, jolloin vietin ystäväni kanssa telttaöitä Teijon ja Liesjärven akselilla viikon verran. Säät olivat lähes koko matkan ajan mitä parhaimpia ja meidän kunto sitä heikompi mitä pidempään reissu kesti. Jossain kohtaa, silmät lähes umpeen muurautuneina mietimme, kunpa sää olisi edes hetkellisesti antanut luvan levolle.

Menimme nukkumaan parhaan valon päätyttyä klo 00.00–01.00 ja heräsimme klo 03.00–04.30. Toisinaan jäimme ystävien kanssa valvomaan pidemmäksi aikaa ja mielessä kävi, kannattaako nukkumaan mennä ollenkaan. Auringonnousun kuvattua saattoi hetken vielä levähtää, mutta univelkoja kuitattiin vielä yli viikon päästä matkan päätyttyä.

Palkintona väsymyksestä katselen nyt valokuvia, jotka muistuttavat luonnon kauneimmista hetkistä. Niistä, joissa oranssit sävyt pakenevat hiljalleen puiden latvoista. Siitä, kun herätyskello herättää tyynen veden ja sen yllä leijailevan usvan syleilyyn vain muutama tunti edellisen tilanteen näkemisestä.
Herääminen uuteen päivään luonnon kanssa on vaikuttavimpia asioita mitä tiedän. Unohdettakoon väsymys ja halu kääntää kylkeä makuupussissa. On etuoikeus herätä Suomen luonnon sylistä – myös kroonisella univelalla.