Vietimme viime viikonloppuna venetsialaisia suvun kesämökillä. Samalla niitimme alas pihamaata kiertävät niityt ja korjasimme leikkuutähteet pois.

Niittyprojekti on ollut pitkä. Isoisovanhempieni aikaan niiden tilalla oli matalaa nurmea, sitten pihan koristukseksi tuotiin komealupiini. Samalla kun nurmen annettiin kasvaa niityksi, myös lupiini valtasi alaa.

Aloitimme lupiinin torjunnan hiljalleen noin seitsemän vuotta sitten. Kaivoimme reunoilta kasveja juurineen ja leikkasimme loput kukinnot pois. Muistan suuret saavit portaan pielessä täynnä lupiinien väriloistoa. Kukka on vaikuttava, joten ymmärrän kyllä, miksi laji mökillemme aikoinaan haluttiin.

Pikku hiljaa torjuntatyömme alkoi tuottaa tulosta. Lupiinia kaivettiin ylös joka kesä, ja syksyllä alueet niitettiin ja haravoitiin ravinteiden poistamiseksi. Vapautuneen tilan täyttivät päivänkakkarat ja kissankellot, niiden mukana runsastuivat perhoset. Viime vuonna saimme ensi kertaa kaikki maasta nousseet lupiinit poistettua.

Tänä juhannuksena kitkimme lupiineja yhden kaupan hedelmäpussillisen, sitten kesän työ oli tehty. Samalla löysimme niityltä kaksi isoa mätästä ketoneilikkaa, silmälläpidettäväksi luokiteltua kuivien ketojen kukkijaa. Tunne oli samaan aikaan häkeltynyt, riemastunut ja huojentunut – lopputulos on kaiken työn väärti ja enemmänkin!

Tämänsyksyisten niittotalkoiden päätteeksi selailimme porukalla pöytälaatikoista löytyneitä vanhoja valokuvia. Yhdessä niistä näkyy niitty parikymmentä vuotta sitten. Erotin kuvasta vain kolme lajia: lupiinin, koiranputken ja nokkosen. Nyt tuolla samalla paikalla kasvavat ketoneilikat ja runsas joukko muitakin niittykukkia iloisen värikkäässä sekamelskassa.

Työ ei kuitenkaan vielä lopu. Lupiinin siemenet voivat pysyä maaperässä itämiskykyisinä jopa kymmeniä vuosia, ja maahan jääneistä juurenkappaleista saattaa versoa uusia kasveja. Jatkossa lupiinin torjunta vaatii kuitenkin enää pientä silmäilyä ja satunnaista kitkemistä, siinä niittyjen kukkapaljouden ihastelun lomassa.