Loppuvuodesta eteeni aukesi kerran elämässä -ikkuna ja pääsin matkalle Uuteen-Seelantiin. Eniten odotin sitä, miten erilainen luonto maapallon toisella laidalla olisi. Ja olihan se, joskin ristiriitaisia ajatuksia herättävällä tavalla.

Ensimmäinen päivä Aucklandin kaupunkialueella kului kotoisia lajeja bongatessa. Varpuset olivat valloittaneet kaupungin sirkutuksellaan, ja äänimaisemaa täydensivät mustarastaat, peipot ja monet muut. Nurmikko kasvoi apilaa ja pientareilta löytyi tämän tästä lajeja, jotka koristavat teiden varsia myös Suomessa.

Kun ihmiset asettuivat Uuteen-Seelantiin, ensin maorit 1300-luvulla ja sitten eurooppalaiset, he toivat lukuisia lajeja mukanaan erilaisista syistä. Tutut viljelykasvit ruoaksi ja kimalaiset niitä pölyttämään, linnut syömään tuhohyönteisiä ja niin edelleen. Osa lajeista kulkeutui mukana vahingossa. Kauaskantoisista seurauksista ei ollut tuolloin aavistustakaan. Reissun aikana opin, että vielä tänäkin päivänä Uuden-Seelannin metsätalous perustuu lähes kokonaan Pohjois-Amerikasta tuotuun vieraslaji montereynmäntyyn, joka leviää monin paikoin niin hallitsemattomasti, että ainut keino on myrkyttää se pystyyn.

Tätäkin on uusiseelantilainen maisema: Valtaosa maan kotoperäisistä sademetsistä on hakattu ja kukkulat kasvavat heinää. Myrkytetyt männyt näkyvät kännykkäkuvan keskellä harmaina. Kuva: Anna Tuominen

Kotoperäinen uusiseelantilainen sademetsä. Kuva: Anna Tuominen

Monista vieraslajeista on uusiseelantilaiselle ainutlaatuiselle lajistolle valtavasti haittaa, ja suurin riesa ovat pedot. Kioskin hyllyllä New Zealand Geographic -lehti otsikoi: PREDATOR-FREE BY 2050? Kävin hakemassa lehden.

Lehdessä kuvattiin, millaista vahinkoa ihmisten tuomat vieraat pedot ovat maan linnuille saaneet aikaan. Ennen omaa lajiamme Uudessa-Seelannissa ei ollut nisäkkäitä muutamaa lepakkolajia lukuunottamatta, mutta pian maassa vilistivät näätäeläimet, rotat, kissat ja Australian-tuliaisena kettukusut.

Uuden-Seelannin linnut eivät koskaan olleet kohdanneet sellaista vastusta – lieneekö yhdelläkään alkuperäisellä lajilla edes ollut varteenotettavia hampaita? Niillä lepakoilla ehkä juuri ja juuri.

On sanomattakin selvää, että edellä mainitut pedot ovat voineet saarilla paksusti. Samalla harvoissa hakkuilta säästyneissä metsissä linnunlaulu on hiljennyt. Nyt vihdoin tietoa on tarpeeksi ja mitta on tullut täyteen. Linnut halutaan takaisin.

Kärppä on yksi Uuden-Seelannin haitallisimmista vieraslajeista. Kuva: Charlie Marshall / Flickr (CC BY 2.0)

Tavoitteen saavuttaminen vaikuttaa mahdottomalta, sillä tyhjennettävää pinta-alaa on Ison-Britannian verran. Lehtijuttu sai minut kuitenkin vakuutettua siitä, että teoreettinen onnistumisen mahdollisuus on olemassa.

Uuden-Seelannin omalaatuisen ekosysteemin sekä haavoittuvuus että vahvuus on se, ettei siellä tosiaan ole ennen nähty mitään vastaavaa. Se tekee petoeläinten loukuttamisesta paljon suoraviivaisempaa. Jos Suomessa olisi yritetty tehokkaasti hävittää minkki, mutta säilyttää sen sukulainen vesikko, urakka olisi vaatinut mahdottoman määrän osaavia metsästäjiä. Uudessa-Seelannissa on täysin mahdollista suunnitella loukku, johon kotoperäinen otus ei hevillä haksahda.

Maan toinen heikkous ja vahvuus on sen eristyneisyys. Jos pedot saadaan hävitettyä, ne todellakin ovat poissa. Salpalinjoja ei tarvita, vaikka tullissa täytyykin pysyä hereillä.

Hyviä tuloksia on jo saatu pienillä alueilla. Kävin Aucklandin edustalla sijaitsevalla Tiritiri Matangin saarella, kahdensadan hehtaarin suojelualueella, jolta kaikki pedot on saatu hävitettyä. Sain kurkistaa satojen vuosien takaiseen Uuteen-Seelantiin. En ole koskaan nähnyt niin valtavasti lintuja samassa paikassa, saati kuullut sellaista luontokonserttia. Tiri suorastaan pursuaa kotoperäistä lajistoa, niin lintuja kuin kasveja, ja varmasti muitakin.

Oranssin selkänsä mukaan nimetty saddleback, maorin kielellä tīeke, hyötyy petojen nitistämisestä. Kuva: Anna Tuominen

Voitot pienemmillä saarilla ovat rohkaisseet uusiseelantilaisia ja yhteishenki on hyvä. Lehtijutussa kerrotaan, miten esimerkiksi koko Wellingtonin kaupunki asukkaineen tekee töitä petojen nujertamiseksi.

Valtavan eläinmäärän tappaminen nostaa esille vieraslajeihin liittyvät eettiset ristiriidat. Jo pelkästään kettukusuja on Uudessa-Seelannissa 30 miljoonaa, ja siihen ynnätään kuusi muuta hävitettävää lajia. Onko tappaminen kuitenkin enemmän oikein kuin lintulajien katoamisen seuraaminen vierestä? Tavoitteiden mittakaava kertoo, ettei tällaiseen projektiin lähdetä, ellei se ole ainut vaihtoehto.

Matkan aikana suomalaiset vieraslajit alkoivat tuntua varsin vähäpätöiseltä ongelmalta. Täällä ei edes tarvitse hypätä autoon päästäkseen näkemään kotoperäisiä lajeja.

En kuitenkaan alkanut ajatella, ettei mitään tarvitsisi tehdä, päin vastoin. Haitallisten vieraslajien hävittäminen mahdollisimman aikaisin on sekä helpompaa että eettisempää, mutta silti esimerkiksi supikoiralla on yhä puolustajansa. Mistä löytäisimme uusiseelantilaisten yhteishengen nyt, kun tilanne ei ole vielä yhtä paha?

Korjattu 9.2. käännösvirhe, vieraslaji on kettukusu eikä opossumi.