Suomenlahti ja pohjoinen Itämeri 25.7.2019. Kuva: ESA Copernicus Sentinel Data & USGS/NASA Landsat Program, SYKE.

Parisen viikkoa sitten pääsin merentutkimusalus Arandalle näkemään, kuinka Itämeren tilaa seurataan. Olin aluksen mukana melkein kolme päivää, kun kiersimme Suomenlahden tutkimuspisteet.

Aluksella kyselin kotimeremme eliöistä, ravintoverkosta, tilasta ja tulevaisuudesta, mutta haastattelin myös jälkeenpäin asiantuntijoita ja luin tutkimuksia. Yksi tutkimuksista jäi erityisesti mieleen. Se, joka antoi toivoa.

Itämerestä lukiessa on joutunut näet tottumaan huonoihin uutisiin. Vuosikymmeniä jatkuneet fosforipäästöt ovat niin massiiviset, että osa ravinteista on varastoitunut meren pohjaan. Siitä on syntynyt viheliäinen noidankehä, joka tunnetaan nimellä sisäinen kuormitus. Se ruokkii itse itseään.

Se toimii näin:
Sinilevät kukkivat Itämerellä loppukesällä. Laajat kukinnat syntyvät silloin, kun on lämmintä ja vedessä on paljon fosforia. Sinilevät, eli sinibakteerit, tarvitsevat myös typpeä, mutta toisin kuin muut levät, ne ottavat sitä suoraan ilmasta. Ainoastaan fosfori siis rajoittaa sinilevien runsautta.

Kun levät kuolevat, ne vajoavat lopulta pohjaan, missä pieneliöt hajottavat ne. Fosfori vapautuu jälleen veteen.

Jos pohjalla on happea, fosfori varastoituu pohjakerrostumiin eli sedimenttiin.
Syntyy ravinnepankki. Pankista alkaa vapautua fosforia, jos happi on pohjalta loppu. Silloin kaikki elämä kuolee.

Näin Itämeren pääaltaan ja Suomenlahden syvänteisiin on kertynyt mittava ravinnepankki, joka vaikuttaa koko meren tulevaisuuteen. Olen aina ajatellut, että sen puhdistuminen ei tule tapahtumaan omana elinaikanani.

Mutta nyt pääsemme toivon äärelle, jota tuo mainitsemani tutkimus herätti.

Tämä tutkimus mallinsi meren tulevaisuutta. Tutkijat keräsivät tiedot Itämeren rehevöitymisen mittareista, ravinnepitoisuuksista ja meren fysikaalisista lainalaisuuksista, kuten happipitoisuudesta.

Sitten he mallinsivat kuinka nopeasti Itämeri voi toipua, jos saamme ravinnepäästöt kuriin, Itämeren suojelukomission Helcomin asettamalle tasolle.

Kun näin tuloksen, ajattelin, että se on liian hyvää ollakseen totta.

Suomenlahti voisi toipua rehevöitymisestä 40–50 vuodessa. Jos siis saisimme päästöt kuriin.

Epäusko valtasi minut. Voisiko vahvasti rehevöitynyt Suomenlahti toipua niin nopeasti?

Soitin Suomen ympäristökeskukseen rehevöitymiseen erikoistuneelle vanhemmalle tutkijalle, Harri Kuosalle.

”Luotan mallitutkimukseen”, Kuosa vastasi.
”Tutkimus perustuu siihen, että saavutetaan ne tavoitteet”, hän kuitenkin muistutti.

Mutta kuinka kaukana olemme Helcomin tavoitteista typpi- ja fosforipäästöjen suhteen? Kuosa lähetti pyynnöstäni linkit Helcomin tietoihin.

Niistä ilmenee, että eniten tehtävää on Itämeren pääaltaaseen ja Suomenlahteen päätyvän typen ja fosforin kanssa.

Vuosina 1997–2013 Suomenlahden typpipäästöt vähenivät 18 prosenttia, fosforipäästöt jopa 71 prosenttia. Itämeren pääaltaalle, joka vaikuttaa paljon Suomenlahden ja Saaristomeren tilanteeseen, vastaavat vähennykset olivat typelle 13 ja fosforille 21 prosenttia. Suunta on siis oikea, eivätkä nämä ole ihan mitättömiä määriä.

Mutta kuinka paljon on vielä tehtävää?

Suomenlahden typpikuormitusta pitäisi edelleen vähentää 10–30 prosenttia. Fosforille tarkkaa tavoitetta ei ole, sillä Venäjän päästöistä ei ole tietoa. Epäilen, että siellä työsarkaa riittää.

Itämeren pääaltaan typpikuormaa pitäisi keventää niin ikään 10–30 prosenttia ja fosforin määrä pitäisi saada puolitettua. Nuo 16 vuoden aikana jo tehdyt päästövähennykset kuitenkin osoittavat, että tehtävä ei ole ollenkaan mahdoton.

Kaiken lisäksi juuri nyt Itämeren tilasta ja suojelusta puhutaan enemmän kuin koskan. Se jos mikä luo toivoa. Pystymme parempaan.

Toki matkalla voi vielä tulla yllätyksiä.

”Jos katsot tutkimuksia 30 vuoden takaa, siellä kukaan ei puhu mitään fosforin sisäisestä kuormituksesta”, Kuosa huomautti. Silloin viheliäistä noidankehää ei vielä tunnettu.

Ilmastonmuutos tulee myös lisäämään ravinnekuormitusta, koska talvisateet runsastuvat. Tehtävää siis riittää, ei ainoastaan Venäjällä vaan myös meillä Suomessa, kuten tuore raportti maamme pintavesien tilasta osoitti.

Parempi siis tähdätä ylämummoon ja tehdä ihan kaikki mitä voimme, että saisimme kotimeremme kuntoon.

Juttuni Itämerestä ja sen tulevaisuudesta voit lukea syyskuun 19. päivä ilmestyvästä Suomen Luonnosta 7/2019.

ItämerirehevöityminenSuomenlahti