Näin kevään ensimmäisen suruvaipan poikkeuksellisen aikaisin, jo 20. maaliskuuta. Koronaepidemian voima ja vaikutus olivat tuona päivänä lävähtäneet tajuntaan viimeistään hallituksen tiedotustilaisuuden ja miljardien kriisipaketin muodossa.
Kohta olemme suossa.

Kävelin näissä synkissä ajatuksissani auringon lämmittämän kallion poikki, kun edestäni lähti levottomasti lennellen suurikokoinen perhonen.
Suruvaippa (Nymphalis antiopa).

Suruvaipasta ei voi erehtyä. Se on niin oman näköisensä, eikä muita samankaltaisia perhosia maastamme löydy. Hetkeksi huolet katosivat ja mielen täytti kevään ja jälleennäkemisen riemu. Suruvaippa kun on aiemmilta keväiltä odotettu vanha tuttu ja tämän lämpimän kallion vakioasukas. Minä olen vain ohikulkija, joka pysähtyy joka kerta perhosen tavatessaan puhelemaan sille ja ihailemaan sitä. Talvensa se on viettänyt joko maassa karikkeessa, läheisessä autotallissa tai rinteen puupinossa. Ravintoa perhonen löytää vaikkapa koivun mahlasta. Toukan ravintokasveja ovat puolestaan pajut, haapa sekä koivu.

Suruvaippa on näyttävimpiä ja kookkaimpia päiväperhosiamme. Sen siipien kärkiväli vaihtelee viiden ja reilun seitsemän sentin välillä. Perhosen iän voi nähdä siipien reunoja kiertävästä vaaleasta raidasta. Syksyn nuorilla, äskettäin kuoriutuneilla perhosilla se on kirkkaankeltainen, mutta vanhemmilla jo talvehtineilla yksilöillä haalistuneen valkoinen. Suruvaippoja lentelee koko maassa, mutta pohjoisessa laji on harvinaisempi.

Suruvaipan huoleton lento ja tummien siipien kultainen reunus muistuttavat tärkeästä asiasta: luonto jatkaa omassa rytmissään poikkeusoloista huolimatta ja tuo päiviin valtavasti onnea, iloa ja pientä kauneutta. Nautitaan niistä turvallisesti nyt pääsiäisen pyhinäkin.

Oletko sinä nähnyt jo kevään ensimmäisiä päiväperhosia lennossa? Näitä havaintoja kaivataan myös Luonto-Liiton Kevätseurantaan.